Minun tinnitustarinani

Tuulia SundgrenMinun tarinani1 Comment

“Voi ei, apua, mitä tämä on, ei voi olla totta, tätä en kyllä kestä”: olivat tuntemuksiani kun ensi kertaa havahduin siihen hillittömään vinkunaan, joka kuului molemmista korvista syksyaikaan v.1997.

Käynti työterveyshoitajan luona oli aika masentava, hänen mukaansa minulla oli tinnitus, mutta ei se mitään haittaisi.

Kyllä muuten haittasi. Herätti keskellä yötä, eikä antanut rauhaa päivälläkään. Työterveyslääkäri sentään oli hyvin empaattinen ja ohjasi silloisen Kuulonhuoltoliiton pariin, heillä kuulemma olisi jokin potilasjärjestö. Niin sitten ohjauduin Suomen Tinnitusyhdistyksen vertaistukiryhmän huomaan. Tämä ryhmä sitten koituikin pelastuksekseni.

Siellä sain olla vertaisteni joukossa, eikä kukaan kohotellut kulmiaan vaikka mitä olisin kertonut. Jopa ymmärsivät, miksi olin kävellyt kymmeniä kilometrejä ääntä karkuun ja potkinut satoja männynkäpyjä tieltäni. Kukaan ei myöskään kauhistellut, kun kerroin seisseeni sillalla katsoen jäiselle merelle ja miettien kuinka pitkälle pitäisi jäätä pitkin mennä, jotta vinkuna loppuisi. En sitten mennytkään sinne jäälle.

Vertaisryhmästä sain niin paljon tukea ja apua, että jäin ryhmään ja sen vetäjäksi moneksi vuodeksi.

Samoin tavallaan ajauduin Suomen Tinnitusyhdistyksen toimintaan mukaan, ensin sihteeriksi, sitten hallituksen jäseneksi, varavaltuutetuksi ja valtuutetuksi Liittovaltuustoon. Kävin myös erään tinnitusryhmän mukana Virossa, Võrun kaupungissa, kokeilemassa jos jonkinlaista hoitoa. Mielenkiintoinen ja antoisa matka, johon en todellakaan olisi päässyt mukaan ilman korvien soimista. Viihdyin hyvin Võrussa ja olenkin viettänyt siellä jälkeenpäin muutaman kivan loman. Sain jopa eräällä käynnillä hotellin omistajalta kutsun lähteä heidän mukanaan fagottikonserttiin. Sekin oli aivan ainutlaatuinen kokemus.

Kuuloliiton jäsenenä saan luettavakseni Kuuloviestin, jossa kerrottiin kuulokoirista ja Kuulokoirayhdistyksestä. Oma kuuloni oli jo alkanut heiketä, koira oli kotona, joten seuraavaksi sitten mukaan kuulokoiratoimintaan. Kuinka aina minulle käykään näin, mutta siihenkin yhdistystoimintaan vaan ajauduin mukaan. Kun silloinen koirani Simo sitten valmistui kuulokoiraksi, elämäni kuulopuoli helpottui, koira kertoi puhelimen ja herätyskellon, eikä minun enää tarvinnut pohtia josko kuulemani ääni on tinnitusta vai jotain oikeaa ja tärkeää ääntä.

Eräänä iltana sain s-postin Uma Aaltoselta. Hän kutsui minut Brysseliin muutamien muiden vammaisjärjestöjen edustajien mukaan. Sinnekin vain kuulon vuoksi. Meillä oli Uman kanssa samanrotuiset koirat, joten tunsimme jo entuudestaan mutta Uma oli myös kovin kiinnostunut kuulokoira-toiminnasta.Tällä hetkellä kotona ääniä vahtii ääniapulaisena Asko-koira.

Tinnituksen alkaessa oli ensin vaikea puhua työkavereille ja muille tutuille korvien soimisesta.

“Onko pakko kuunnella sitä, älä välitä, voi kauheeta mä tulisin varmaan hulluksi jne…” nuo olivat aika yleisiä kommentteja. Vieläkin saattavat kysellä, että kuuluuko se todella ihan koko ajan.

Parasta oli, kun joku sanoi, ettei sitä onneksi huomaa päällepäin. En vieläkään tiedä mitä sillä tarkoitettiin.

Nykyisin, kun molemmissa korvissa on kojeet, kerron uusille tuttavuuksille huonosta kuulostani sekä tinnituksesta. Joku saattaa olla kovin kiinnostunut aiheesta ja joku toinen vaan ohittaa asian, eikä kysele enempää. Mutta, sen kanssa oppii olemaan ja elämään. Oma hyvinvointi on tullut entistä tärkeämmäksi, harrastukset ja hyvät ystävät auttavat jaksamaan. Onpa aikoja, jolloin tinnituksen pystyy unohtamaan kokonaan. Mutta on myös aikoja jolloin tuntuu, että se musertaa kokonaan. Onneksi nuo huonot tuntemukset menevät nopeasti ohi.

Kaikenlaisia hoitojakin olen kokeillut, ei mistään mitään hyötyä tinnitukseen ollut mutta muuten niistä on tullut hyvä olo. Kaikkein parasta on kun saa nukkua tarpeeksi. Väsyneenä tinnitus vaivaa enemmän.

Onhan tämä inha vaiva ja mielelläni antaisin sen pois, vaan pois en antaisi yhtään niitä kokemuksia, en yhtään, tapahtumia ja ystäviä ja tuttuja, joita olen tinnitukseni myötä saanut. Ja niitä on paljon. Tuntuu melkein pahalta sanoa, mutta kuulovaivat ovat rikastaneet elämääni.

Tuulia Sundgren

One Comment on “Minun tinnitustarinani”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.